Kalle Lähde: Happotesti

Kalle Lähteen omakohtainen romaani rappioalkoholistin elämästä julkaistiin otolliseen aikaan heti vuoden alussa. Tammikuussa moni pitää tipatonta ja koettaa pysytellä erossa viinasta, jota tuli pikkujouluissa ja joulunpyhinä lipiteltyä kenties liikaa. 

Lähteen Happotesti (2016 Otava) näyttää lukijalle raadollisen rehellisesti, mihin pisteeseen viinanhimo voi viedä ihmisen pahimmillaan. Silloin eivät tipattomat enää auta, vaan korkki on suljettava lopullisesti.

Lähteen kirjassa seikkailee minä-kertojana mies, jonka arki täyttyy kaljoittelusta kotona ja lähibaareissa. Aina löytyy syy juoda. Vaimo nalkuttaa, joten kyllähän sitä täytyy oluttölkki auki sihauttaa. Baarista löytyy hauska uusi porukka – otetaanpa kierros! Nyt vituttaa ja pahasti – ei kun baariin!

Lähteen päähenkilö elää täydellisessä itsepetoksessa. Hän uskottelee 269 sivun verran itselleen ja lukijalle, ettei hän ole alkoholisti. Hän ei ole se säälittävä tyyppi, joka roikkuu baarin ovenkahvassa jo ennen aukioloa. Ei – hän saapuu paikalle rennosti vasta vartin yli. Hän pystyy juomaan oluen pieninä hitaina kulauksina tai sitten hän tilaa sivistyneesti konjakkia. Vain riippuvaiset kaatavat oluen kerralla kurkkuunsa tai juovat lasinpesunestettä.

Hän pystyisi lopettamaan koska tahansa. Ongelma on vain siinä, ettei hänen oikeastaan tarvitse. Koska ei hän ole alkoholisti. Ei, vaikka kalsareista lemahtaa löysän ulosteen haju. Ei, vaikka hän toisinaan herää tokkurassa rappukäytävästä. Ei, vaikka vaimokin uhkaa lähteä. Ei tässä mitään ongelmaa ole. Otetaas taas yhdet!

Kalle Lähde tietää, mistä hän puhuu. Hän on haastatteluissa kertonut olleensa itse yhtä pahasti rappiolla kuin kirjansa minä-kertoja. Siksi hänen tarinansa tuntuu niin todelta. Lähde kertoo lukijalle, mitä alkoholisti oikeasti ajattelee ja miten taitavasti hän osaa selittää itselleen kaikki känniset törttöilynsä.

Lähteen tarina on umpirehellinen. Siinä ei ole mukana tippaakaan rappioromantiikkaa tai ryyppäämisen ihannointia. Huumorikin loistaa poissaolollaan. Sen sijaan Lähteen tarina haisee paskalta ja vanhalta viinalta. Ja näyttää kaatuilulta ja katkokävelyltä. Mitä sitä kaunistelemaan. Sellaista alkoholistin elämä on.

Tartu tähän:

1. Jos pidät rehellisistä tositarinoista.

2. Jos et kavahda suorapuheisuutta.

3. Jos epäilet, että juomisesi on lähtemässä lapasesta.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio

Enpä muista pitkään aikaan lukeneeni näin masentavaa teosta. Roman Sentšinin hehkutettu romaani (2015 Into, suom. Kirsti Era) Jeltyševin perheestä ei mieltä ylennä. Mutta ei sen lukeminen toisaalta kadutakaan, sillä Sentšinin teos tuntuu todelta – tällaista elämä venäläisissä maaseutukylissä varmasti oli ja on.

Jeltyševin nelihenkisellä perheellä menee kirjan alussa ihan hyvin. Isä Nikolai on miliisi, joka paimentaa juopuneita selviämisasemalla ja ansaitsee mukavasti lahjuksilla. Äiti Valentina työskentelee kirjastonhoitajana. Pojat ovat nuoria aikuisia: vanhempi melko lahjaton velttoilija ja nuorempi hieman aktiivisempi, muttei mikään järjen jättiläinen hänkään.

Nikolai kuuluu niihin ihmisiin, jotka pelaavat aina varman päälle. Hänen kohdalleen on kyllä tullut monenlaisia tilaisuuksia, mutta niihin tarttuminen olisi vaatinut riskinottoa. Nikolai on tyytynyt mieluummin kapeaan ja turvalliseen leipään. Välillä se vähän kaduttaa, mutta yleensä ei.

Jeltyševin perheen rappiokierre alkaa, kun Nikolai saa potkut työstään ja perhe häädön asunnostaan. Heidän on muutettava maalle, Tatjana-tädin helmoihin, rupuiseen ja vetoisaan mökkiin. Kyläläiset kyyläilevät tulijoita ja huijaavat minkä ehtivät. Elämä on kituuttamista vuodesta toiseen, eikä mihinkään ole varaa. Perheen tulevaisuus näyttää mustalta.

Ja musta on Sentšinin romaanikin. Edes huumori ei kevennä ahdistunutta tunnelmaa, niin kuin itäeurooppalaisissa kurjuuden kuvauksissa yleensä. Sentšin kirjoittaa Jeltyševin perheen rappiosta väkevästi ja kaunistelematta. Samanlaista raatamista ja nöyryytysten täyttämää on monen ihmisen elämä täynnä.

Sentšinin kirja on hyvä kuvaus myös siitä, kuinka nopeasti ja helposti toimettomuus ja piittaamattomuus tarttuvat ihmisestä toiseen. On vaikea olla iloinen, reipas ja aikaansaava, jos porukka ympärillä on apaattisen masentunutta. Kun kaikki on keskeneräistä, ei työhön tule ryhdyttyä. Kun tulevaisuus näyttää lohduttomalta, ei millään ole enää väliä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat tutustua naapurimme nykykirjallisuuteen.

2. Jos venäläinen arkielämän kuvaus kiinnostaa sinua.
3. Jos inhoat positiivisuutta ja onnellisia loppuja.

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Catherine Ravenscroft elelee mukavaa elämää Lontoossa. Hän on palkittu dokumentaristi, aviovaimo ja jo kotoa pois muuttaneen pojan äiti. Sen lisäksi hänellä on salaisuus, josta kenenkään ei pitänyt tietää.

Sitten Catherinen yöpöydälle ilmestyy kirja, joka kertoo hänen salaisuudestaan ja tapahtumista parinkymmenen vuoden takaa. Ajasta, jonka Catherine oli toivonut jäävän unohduksiin ja päivä päivältä kauemmas menneisyyteen. Ja nyt yhtäkkiä - se on kaikki taas hänen edessään.

Catherinen elämään hiipii järjetön pelko. Kuka on voinut saada tietoonsa kaiken? Vaaniiko tuo joku häntä kotona, työmatkoilla, vapaa-ajalla? Mitä tuo joku haluaa hänestä? Mitä jos kaikki käy ilmi myös hänen miehelleen ja pojalleen? Miten hän koskaan pystyisi selittämään?

Renée Knightin kirjasta Kenenkään ei pitänyt tietää (2016 Otava, suom. Arto Schroderus) ei voi paljastaa juuri tämän enempää pilaamatta lukunautintoa. Koetan siis luonnehtia kirjaa muuten kuin juonen avulla.

Knightin kirja on oiva jännitysromaani niille, jotka inhoavat perinteisiä dekkareita. Tässä jännärissä ei ole poliiseja, rosvoja, eikä murhia. Vain kaksi perhettä, joiden elämää Knight raottaa lukijalle kutkuttavan herkullisesti. On salaisuus ja syyllisyys. Häpeä ja viha. Valhe ja totuus. Kosto ja anteeksianto. Psykologista jännitystä parhaimmillaan!

Knight vihkii lukijan taitavasti mukaan Catherinen salaisuuden selvittämiseen. Välillä hän panee lukijan sympatiseeraamaan Catherinea, välillä tämän aviomiestä Robertia, välillä heidän poikaansa Nicholasta ja välillä sitä, joka yrittää tuhota kaiken. Eikä lopussa odottavan yllätyskäänteen jälkeen mikään ollutkaan niin kuin lukija alussa kuvitteli. Knight narutti ainakin minua täysin.

Knightin tarina ei kuitenkaan ole pelkkä hyytävä psykologinen jännitysromaani. Se on paljon enemmän. Kirja laajenee käsittelemään isoja asioita: vanhemmuutta, parisuhdetta, perheelle omistautumista ja monenlaisissa valheissa elämistä. Ja ennen kaikkea totuutta. Sillä niin kauan kuin ihminen elää valheessa, hän ei voi elää täysillä.

Tartu tähän:

1. Jos haluat koukuttua!

2. Jos pidät psykologisesta jännityksestä.

3. Jos haluat tulla huijatuksi.

Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön.

John Branch: Tappelija

Suomen pikkuleijonien voitonjuhlien jälkeen voi lätkäfanikin innostua lukemaan lajista enemmän ja silloin kannattaa tarttua tähän John Branchin kirjaan Tappelija (2015 Siltala, suom. Terhi Vartia). Se näyttää lukijalle jääkiekon toisen puolen.

NHL-pelaaja Derek Boogaard tunnettiin 2000-luvulla liigan kovimpana tappelijana. Jo pelkästään Boogaardin katse vaihtoaitiosta sai vastustajat hermostumaan ja Boogeymanin liukuminen kentälle sai puntit viimeistään tutisemaan. 

Boogaardin tehtävänä oli pelotella ja tapella. Ja siitä roolistaan hän maksoi kovan hinnan. Branch käy kirjassaan läpi Derek Boogaardin elämän ja surullisen lopun.

Boogaard oli jo jääkiekkojuniorina muita pidempi korsto ja häntä alettiin hyvin varhain koulia muiden härnääjäksi ja kovapintaiseksi tappelijaksi. Hän omaksui roolinsa, koska tiesi sen olevan ainoa keino päästä eteenpäin. Kiekonkäsittelytaidoillaan tai ketteryydellään hän ei koskaan NHL:ään pääsisi, mutta tappelemisella ovi ehkä avautuisi.

Ja niin tapahtui. Boogaard raivasi tiensä NHL:ään ja pian Boogeymanin fanit jo odottivat näkevänsä jäällä verta ja katkenneita hampaita. Boogaardin nimi myi lippuja ja seurajohto hykerteli tyytyväisenä. Boogaard itse oli toteuttanut pikkupojan unelmansa ja päässyt miljoonapelaajien luokkaan. Kaikki hyvin?

Menestyksen toinen puoli oli karu. Boogaard ei tietenkään välttynyt tappeluissa iskuilta, joita hänen vastustajansa armottomasti jakelivat. Yleisön rakastama tappelupukari eli jatkuvissa kivuissa ja oli jäänyt pahaan lääkekoukkuun. Toukokuun 13. päivänä vuonna 2011 vasta 28-vuotias Boogaard löydettiin asunnostaan kuolleena. Kuolinsyy: lääkkeiden ja alkoholin yliannostus. Eikä siinä vielä kaikki.

Karmein löytö tehtiin Boogaardin kuoleman jälkeen. Hänen aivonsa tutkittiin ja selvisi, että kaikkien päähän kohdistuneiden iskujen seurauksena hän oli saanut vakavan aivovamman, joka altistaa päihderiippuvuudelle, masennukselle ja itsemurhalle. Samaa sairautta on löydetty muiltakin kiekkoilijoilta ja mm. nyrkkeilijöiltä.

John Branchin kirja on mielenkiintoinen ja karmea kurkistus jääkiekon kulisseihin. Branch väittää, että jääkiekon sanomattomiin sääntöihin kuuluu olennaisesti pelaajien lietsominen tappeluihin. Toisaalta myös pelaajat itse käyttävät rangaistusminuuttimääräänsä palkankorotuksen perusteena. Medialle lajin väkivaltaisuutta perustellaan sillä, että jääkiekko on kontaktilaji ja että katsojat odottavat näkevänsä otteluissa rähinää. Muuten eivät liput kuulemma menisi kaupaksi.

Branchin kirja on surullinen kertomus pojasta, jolla oli unelma. Se on tarina sosiaalisesta ja kiltistä nuoresta miehestä, joka antoi avokätisesti rahaa ja aikaa ystävilleen. Hauskasta pelikaverista, joka oli kaukalon ulkopuolella kaikkea muuta kuin rähisijä. Miehestä, joka maksoi menestyksestään liikaa. 

Taklausten ja tappeluiden inhimilliset seuraukset ovat joskus kamalat ja Boogaardin surullinen kohtalo koskettaa. Suosittelen!
 

1. Jos jääkiekko on intohimosi.

2. Jos jääkiekon väkivaltaisuus mietityttää sinua.

3. Jos haluat lukea koskettavan tositarinan.

Mhairi McFarlane: En minä vaan sinä

Viime kesänä kustannusmaailmassa odotettiin jännittyneinä megajättikustantajan HarperCollinsin saapumista Suomeen. Suoranaista pelkoakin oli ilmassa. Mitä jos jätti ahmaisisi kaikki supernimet itselleen? 

Vielä ei ole mitään järisyttäviä kaappausuutisia kuulunut ja HarperCollinsNordicilta on ilmestynyt muutama teos suomeksi. Ensi vuonna niitä pitäisi ilmestyä jo reilut 30. Pohjoismaiden valloitus on selvästi käynnissä.

Yksi ensimmäisiä HarperCollinsNordicin käännösromaaneja suomeksi on Mhairi McFarlanen En minä vaan sinä (2015, suom. Hanna Arvonen), joka näyttää turkoosinsävyisine kansineen epäilyttävän hömpähtävältä. Ja minä kun en pidä liian höttöisista ja laskelmoiduista viihderomaaneista. Päätin kuitenkin antaa McFarlanelle mahdollisuuden, sillä eräs ystäväni, jonka lukumakuun luotan kuin kallioon, suositteli minulle hänen aikaisemmin ilmestynyttä romaaniaan Sinusta kaikki alkoi.

McFarlanen romaani yllätti positiivisesti. Viihteellinen – kyllä. Romantiikkaa – kyllä. Hauska – kyllä. Höttöinen – ei liiaksi.

Kirja kertoo kolmekymppisestä Deliasta, joka päättää pitkän yhdessäolon jälkeen kosia poikaystäväänsä Paulia. Mies hämmentyy kysymyksestä, mutta suostuu kuitenkin. Pariskunta suuntaa läheiseen pubiin skoolailemaan ja suunnittelemaan häitä. Kaikki keikahtaa Delian elämässä ylösalaisin, kun hän saa baarissa vahingossa tekstiviestin, joka paljastaa Paulin petturuuden. Vastedes kaikki olisi Delian elämässä erilaista.

Tästä tapahtumasta saa alkunsa rönsyilevä tapahtumasarja, joka heittelee Deliaa uusiin ympäristöihin ja törmäyttää hänet uusiin mielenkiintoisiin tuttavuuksiin. Delia alkaa elää elämäänsä täysillä ja toteuttaa rohkeasti pöytälaatikkoon haudattuja unelmiaan. Katuvainen poikaystävä koettaa pysyä Delian perässä, mutta haluaako Delia enää palata tuttuun ja turvalliseen...

McFarlanen romaani viehättää varmasti viihdekirjallisuuden vannoutunutta harrastajaa, mutta voi viedä mukanaan muutkin. Nokkela tarina, sujuva kerronta, yllättävät käänteet ja sympaattinen päähenkilö. Näistä elementeistä on tämä mukava romaani tehty.

Tartu tähän:

1. Jos haluat viihtyä!

2. Jos etsit vielä sitä oikeaa.

3. Jos pidät kepeästä kerronnasta.

Christiane F: Huumeasema Zoo ja Minun toinen elämäni

Tänä jouluna käperryin sohvannurkkaan konvehtirasian, punaviinilasin ja Christiane F:n kanssa. Halusin lukea uunituoreen painoksen kirjasta, jonka muistan edelleen elävästi teinivuosiltani. Rankka tarina huumekoukkuun jääneestä saksalaistytöstä teki minuun lähtemättömän vaikutuksen vuonna 1988 ja uudelleenlukukerran jälkeen voin todeta, että kokemus oli vaikuttava myös vuonna 2015. (Sammakko, suom. Anneli Vilkko-Riihelä).

Chistiane Felscherinow muutti 6-vuotiaana perheineen maalta Berliiniin. Elettiin 1960-luvun loppua. Isällä oli suuret luulot itsestään ja elämän piti muuttua loistokkaaksi suurkaupungissa. Toisin kävi. Menestystä ei tullut, arki oli yhtä kärvistelyä ja Christiane alkoi viihtyä yhä enemmän kodin ulkopuolella.

Christiane alkoi poltella hasista 12-vuotiaana. Sitten mukaan tulivat pillerinmuotoiset piristeet ja rauhoittavat. Heroiinia hän kokeili ensimmäisen kerran 13-vuotiaana. 14-vuotiaana hän tienasi huumerahoja myymällä itseään Zoon metroasemalla. Christiane uskotteli itselleen, ettei hän jäisi koskaan koukkuun. Hän pystyisi lopettamaan milloin tahansa. Toisin kävi.

Christianen tarina huumehelvetistä on karmea. Jopa karmeampi kuin mitä muistin. Narkkarien elämä pyörii ainoastaan seuraavan piikin ympärillä. Millään muulla ei ole enää mitään väliä. Ystävät kuolevat ympäriltä yksi kerrallaan, ja kuolemiin suhtaudutaan olan kohautuksella. Ai jaa. Sekin sitten kuoli.

Ällöttävintä osastoa kirjassa edustaa Chistianen hengailu prostituoituna. Vanhat ukot kuolaavat alaikäisten perään ja Christianen on kavereineen suostuttava monenlaiseen oksettavaan saadakseen rahaa heroiiniin. Turvallisinta on liikkua pareittain, mutta aina välillä joku joutuu jonkun väkivaltaisen hullun kynsiin.

Jo teinivuosinani muistan miettineeni, miten Christianen lopulta kävi. Huumeasema Zoohan päättyy siihen, kun Christianen äiti passittaa tytön lopullisesti pois Berliinistä ja Christianen elämä näyttäisi saavan uuden suunnan. Pääsikö hän eroon huumeista? Miten hän selvisi reistailevan terveytensä kanssa? Entä mitä kävi söpölle poikaystävälle Detlefille?

Näihin kysymyksiin tarjoaa vastauksen Christianen toinen kirja Minun toinen elämäni (2015 Sammakko, suom. Anneli Vilkko-Riihelä), jossa hän kertoo lukijalle elämästään Huumeasema Zoon jälkeen. Zoo oli valtava menestys ja nosti Christianen suureksi julkkikseksi, jota media seurasi ja seuraa edelleen herkeämättä. Julkisuus teki huumeista eroon pääsemisen vaikeaksi, sillä niissä piireissä huumeita vasta vedettiinkin ja nyt Christianella oli sitä paitsi rahaa.

Minun toinen elämäni ei etene kronologisesti, vaan näyttää lukijalle muutamia välähdyksiä sieltä täältä Christianen aikuiselämää. Pomppiva eteneminen tekee kirjasta sekavan, eikä Christiane raota elämäänsä lukijalle enää ihan joka suunnasta. Enimmäkseen kirja keskittyy Christianen todisteluun siitä, että on koettanut olla mahdollisimman hyvä äiti pojalleen, joka jouduttiin ottamaan huostaan 11-vuotiaana. Vähempikin todistelu olisi riittänyt.

Jos Huumeasema Zoo shokeeraa lukijan, Minun toinen elämäni tekee surulliseksi. Christiane ei päässyt koskaan eroon huumeista ja kantaa Saksan tunnetuimman narkkarin leimaa lopun elämäänsä. Zoo oli edelleen vaikuttava, mutta jälkimmäisen olisi voinut jättää lukemattakin.

Tartu tähän (Huumeasema Zoohon):

1. Jos pidät tositarinoista.

2. Jos haluat tietää, miltä huumeiden käyttäminen tuntuu.

3. Jos et pelkää rankkoja kuvauksia.

Tunnelmallista joulua!

 Tuokoon pukki jokaiselle monia kovia kirjanmuotoisia paketteja!

 Terveisin, Lukuneuvoja

Karen Joy Fowler: Olimme ihan suunniltamme

Rosemary Cooke on niin kova puhua pälpättämään pienenä, että hänen isänsä kehottaa häntä aloittamaan juttunsa keskikohdasta ja jättämään alut pois. Ja niin Rosemary tekee. Karen Joy Fowlerin kirjan Olimme ihan suunniltamme (2015 Tammi, suom. Sari Karhulahti) päähenkilö aloittaa tarinansa keskeltä.

Tarkemmin sanottuna vuodesta 1996 ja ajasta, joka kertoo enimmäkseen poissaolosta. Rosemaryn perhe on kutistunut kolmihenkiseksi, sillä veli häipyi kuvioista kymmenen vuotta sitten ja sisko katosi vieläkin aikaisemmin. Äiti on seonnut ja isä tarttunut pulloon. Rosemary haahuilee yliopistolla, joutuu jos jonkinlaisiin hankaluuksiin, eikä tiedä, mitä elämällään tekisi.

Kirjan seuraavassa osassa Fowler alkaa varsinaisesti keriä auki Rosemaryn perheen menneisyyttä ja siihen liittyykin monia mojovia salaisuuksia. Miksi veli lähti ja minne? Mihin sisko katosi? Mitä äidin päiväkirjat paljastavat? Ja mitä sitten tapahtuu, kun Rosemary pääsee kertomuksensa loppuosaan ja siihen, missä nyt ollaan?

Karen Joy Fowler oli minulle uusi tuttavuus, enkä olisi osannut sitä kirjastosta etsiä ilman ystäväni suositusta. Näin voi käydä monelle muullekin, sillä kustantaja ei ole nostanut Fowlerin teosta markkinointinsa kärkeen ja kirjan outo nimikin saattaa ihmetyttää joitain lukijoita liikaa. Olimme ihan suunniltamme ansaitsisi kuitenkin tulla löydetyksi, sillä tarina on hyvä ja kirja hyvin kirjoitettu.

Fowlerin kirjan päähenkilö kertoilee lukijalle elämästään rönsyilevästi ja alkuun luulee lukevansa humoristista John Irving –tyyppistä kirjaa. Vakavia asioita tapahtuu, mutta niistä kerrotaan kepeästi. Irvingin kirjojen perheet ovat usein vähän höyrähtäneitä – samoin Rosemaryn perhe tässä teoksessa. Mitä pitemmälle Fowlerin tarina kuitenkin etenee, sitä vakavammaksi se kääntyy ja lopulta kirjaa lukee kauhistuneena.

Eläinten oikeudet nousevat Fowlerin kirjassa teemana kirkkaimmin esiin ja varoituksen sana eläinten ystäville on paikallaan: jotkut kohdat saattavat järkyttää herkkiä lukijoita liikaa. Myös vanhemmuuden vaikeus ja tieteentekemisen etiikka otetaan kirjassa käsittelyyn. Minä pidin Fowlerista ja toivon, että häntä suomennetaan lisää!

Tartu tähän:

1. Jos pidät kepeästä kerronnasta ja vakavista aiheista.

2. Jos John Irving on suosikkisi.

3. Jos eläinten oikeudet ovat sinulle tärkeitä.

Jarkko Stenius: Nyrkkisankari

Lukemattomien teinipoikien mielestä lukeminen on nössöä ja kirjan pitäminen kädessä noloa. Jarkko Steniuksen Nyrkkisankari (2015 Like) on katu-uskottava teos, jota koviskin kehtaa julkisesti lukea. 

Nyrkkisankari on oiva vinkki siis kaikille niille, jotka näin joulun alla kiertelevät epätoivoissaan kirjakaupoissa etsimässä lahjaa lukemista vieroksuvalle nuorukaiselle. Tämän kirjan ilmestyminen lahjakääreestä ei varmasti ole nuoren miehenalun mielestä niin karvas pettymys kuin moni muu teos.

Jarkko Stenius käy kirjassaan läpi kovan elämäntarinansa itseään ja muita säästelemättä. Isänsä hylkäämä pikkupoika päätti kasvattaa itselleen niin paksun kuoren, ettei mikään tunkeutuisi sen lävitse. Suojamuuri oli rakennettava, jotta poika pysyisi järjissään, kun äidin uudet kumppanit osoittautuivat aina vain pahemmiksi kusipäiksi. Opettajillekaan poika ei koskaan kelvannut – hän oli liian raisu ja äänekäs. Liikunnasta tuli aina seiska, vaikka poika oli Helsingin paras painonnostaja. Opettajan mielestä pojan olisi pitänyt näyttää taitonsa normaalimmissa lajeissa.

Treenaamisesta tuli pojan pakokeino. Hän harjoitteli hullun lailla jo 12-vuotiaana ja mitä rankempia lajeja sen parempi. Painonnostoa, bodausta, kickboxingia ja thaiboxingia. Vapaa-ajalla poika esitti kovanaamaa ja veti tuntemattomia turpaan. Mikään ei kuitenkaan tuntunut miltään. Elämä ei ollut tarpeeksi rajua. Jotain vielä kovempaa pitäisi kokea.

Ranskan muukalaislegioonan sanotaan olevan maailman kovin armeija - maanpäällinen helvetti - ja se oli juuri sitä, mitä Stenius nuorena miehenä luuli seuraavaksi kaipaavansa. Puoli vuotta äärimmäistä harjoittelua, menolippu Pariisiin ja legioonan luukulle ilmoittautumaan. Löytyisikö sieltä vastaus tyhjyyden tunteeseen?

Legioonalaisten elämä on käsittämättömän rankkaa, mutta Stenius oli pettynyt:  legioona oli aivan liian nössö mesta. Äärimmäinen rääkkäys toi hetkittäistä nautintoa, mutta ahdistus kasvoi aina vain suuremmaksi. Stenius halusi takaisin kehään: tappelemaan ja hakkamaan vastustajan tohjoksi. Legioona sai jäädä.

Eivät Steniuksen rankat kokeilut tähän loppuneet. Kotimaassa mukaan tuli thainyrkkeilyn ja treenaamisen lisäksi ryyppääminen, ja matsien ja viinan värittämää elämää jatkui monta vuotta. Vaikka kehässä tuli menestystä ja ympärillä pyöri selkääntaputtelijoita, Stenius tunsi edelleen olevansa keskellä kammottavaa yksinäisyyttä.  Vihdoin hän ymmärsi, että jatkamalla tätä rataa hänen pärstänsä komeilisi ennen pitkää Alibin kannessa. Ratkaisu tyhjyyden tunteeseen ei tulisi koskaan löytymään kovuudesta vaan jostain aivan muusta.  

Steniuksen kaltaisia poikia on paljon. Rikkinäisistä kodeista tulevia, koulumaailmaan sopeutumattomia, herkkyytensä peittäviä häirikköjä, jotka ovat täynnä vihaa, raivoa ja häpeää kelpaamattomuudestaan. Näille pojille Steniuksen rankka omakohtainen tarina voi hyvässä lykyssä opettaa jotain, niin ettei jokaisen tarvitsisi rypeä omassa elämässään yhtä syvällä. Meille keskiluokkaisille kermapeffoille kirja taas näyttää rajulla tavalla, etteivät kaikki ponnista elämään suinkaan samoista lähtökuopista.

Nyrkkisankari rusahtaa lujaa lukijan tajuntaan. Jos tämä teos ei saa tietokonepeleihin addiktoitunutta nuorta irrottautumaan virtuaalimaailmasta, niin ei sitten mikään.

Tartu tähän:

1. Jos rankat tositarinat kiinnostavat sinua.

2. Jos haluat lukea kiinnostavan selviytymistarinan.

3. Jos olet urheiluhullu.

Bea Uusma: Naparetki: minun rakkaustarinani

“Kaikki tässä kirjassa on totta.

Paitsi sivut 253 ja 254.”

Vuoden paras tietokirja tulee tänä vuonna Ruotsista. En ole koskaan lukenut mitään tällaista, enkä milloinkaan innostunut pienen pienistä yksityiskohdista näin paljon. Olen hengästynyt kiivaasta luku-urakastani, johon käytin puolet viime yöstä. Olen mykistyneen lumouksen vallassa!

Bea Uusman Naparetki (2015 Like, suom. Petri Stenman) on uskomattoman hieno tietoteos. Se on kiehtova ja omalaatuisesti kirjoitettu tositarina kolmesta huimapäisestä miehestä, jotka lähtivät tavoittelemaan Pohjoisnapaa 1800-luvun lopulla. Samanaikaisesti se on tarina naisesta, joka 130 vuotta myöhemmin päätti pakkomielteisesti selvittää, mitä miehille oikein tapahtui. Lukija koukuttuu molempiin tarinan tasoihin niin, ettei malta kirjaa kädestään laskea.

Kolmen tukholmalaismiehen, Salomon Andréen, Nils Strindbergin ja Knut Frænkelin, muodostama retkikunta lähti heinäkuun 11. päivänä vuonna 1897 vuotavalla vetypallolla Huippuvuorilta kohti Pohjoisnapaa ja alusta saakka kaikki meni pieleen. Lähtö epäonnistui, laahausköydet irtosivat ja pallo vaurioitui. Suoraviivainen ja hallittu muutaman viikon matka Pohjoisnavalle muuttui ennakoimattomaksi ja tempoilevaksi kolmen vuorokauden mittaiseksi ilmalennoksi ja rysähdykseksi keskelle ahtojäätä. Kolmisen kuukautta myöhemmin miehet raahautuivat salaperäiselle Valkosaarelle, josta retkikunnan jäännökset löydettiin sattumalta 33 vuotta myöhemmin.

Retkikunnan viimeisiin päiviin sisältyy mysteeri, joka on kiehtonut tutkijoita vuosikaudet. Kaikki kolme retkeläistä kuolivat muutaman päivän sisällä. Mihin? Ja miksi retkikunnan johtaja Salomon Andrée lakkasi yhtäkkiä pitämästä päiväkirjaa, jota oli siihen saakka uutterasti täyttänyt? Ruokaa, juomaa, lääkkeitä, ammuksia, vaatteita, polttoöljyä, tulitikkuja – kaikkia oli reilusti jäljellä. Mitä miehille oikein tapahtui?

Bea Uusma joutui ratkaisemattoman mysteerin valtaan ja päätti itse tonkia totuuden esiin. Mitä syvemmälle arvoituksen syövereihin Uusma kaivautui, sitä vakuuttuneempi hän oli siitä, että vanhat kauan eläneet selitykset paleltumisesta, myrkytyksestä tai morfiinin yliannostuksesta eivät voineet pitää paikkaansa. Askel askeleelta Uusma lähestyy kirjassaan ratkaisua ja lukija pidättää hengitystään...

Uusma on onnistunut kirjoittamaan piinaavan jännittävän kirjan omista tutkimuksistaan sekä miesten epäonnisesta retkestä. Samanaikaisesti tarina on niin liikuttava, että silmät täyttyvät kyynelistä. Kirjan upea kuvitus täydentää lukuelämyksen, jonka veroista en muista pitkään aikaan kokeneeni. Tätä käärin tänä vuonna joulupaketteihin!

Tartu tähän:

1. Jos haluat lumoutua luonnon mahdista.

2. Jos pidät historiasta ja jännityksestä.

3. Jos rakastat koskettavia tositarinoita.

Juha T. Hakala: Pääsykoeopas

“Syö. Lue. Nuku. Toista.”

Joulun jälkeen alkaa monissa perheissä hermoilu pääsykokeista, ja mitä pitemmälle kevät etenee sitä kireämmäksi tunnelma tiivistyy. Sisäänpääsy suosituimpiin oppiaineisiin on vaikeaa, eikä kaikilla vanhemmilla ole suinkaan varaa maksaa monien tuhansien eurojen valmennuskursseista.

Unelmiensa opiskelupaikasta haaveilevan nuoren urakkaa voi helpottaa pienemmälläkin investoinnilla. Juha T. Hakalan mainio Pääsykoeopas (2015 Talentum) valmentaa nuorta luku-urakkaan käytännönläheisesti ja kannustavasti ja auttaa pääsemään lähemmäs tavoitettaan. Pari kymppiä kirjakauppaan tai varaus kirjaston varausjonoon on pieni satsaus nuoren tulevaisuuteen.

Graduoppaastaan (1999 Gaudeamus) tuttu Hakala käy uudessa teoksessaan pääsykokeiden kimppuun. Hän pilkkoo uuvuttavan urakan sopiviksi haukkapaloiksi, jotta unelma opiskelusta kävisi helpommin toteen. Hakala tietää, mistä hän puhuu, sillä hän on työssään yliopistolla luotsannut eteenpäin satoja gradujensa kanssa kärvisteleviä opiskelijoita ja pääsykokeisiin pänttäämisestä ja lopputyön pusertamisesta löytyy monta yhteistä tekijää.

Heti alkuunsa Hakala osoittaa, ettei sisäänpääsemisellä ole juuri mitään tekemistä lahjakkuuden kanssa. Lahjakkuus voi oikeastaan olla monelle ansa. Jos on päässyt lukiosta läpi vihellellen, ei sama rento tekniikka taatusti avaa ovea jatko-opiskelupaikkaan. Pääsykokeet ovat veristä kamppailua ja sisään pääsevät sisukkaimmat. Toisin sanoen ne jotka ovat valmiita tekemään armotonta työtä peffalihakset puuduksissa. Myös positiivisella asenteella ja innostuneisuudella alaa kohtaan on osuutta asiaan.

Hakala opettaa pääsykokeisiin valmistautuvalle motivaationkaivelua, ajanhallintaa, tehokasta lukutekniikkaa ja sopivaa itsensä piiskaamista. Hän kulkee lukijan mukana koko uuvuttavan matkan: pääsykoekirjojen ensi avauksesta itse koetilanteeseen saakka. Hän kannustaa ja tsemppaa jatkamaan, mutta painottaa koko ajan sitä, ettei voi lopulta tehdä mitään opiskelupaikkaa havittelevan puolesta. Työ on tehtävä itse – Hakala vain potkii lempeästi eteenpäin.

Tartu tähän:

1. Jos pääsykokeet pelottavat.

2. Jos haluat vahvistusta opiskelupäätöksellesi.

3. Jos etsit sopivaa joululahjaa lukion päättävälle nuorelle.

Ryan Gattis: Vihan kadut

“

Kun mellakat alkoivat, säännöt menettivät merkityksensä.”

Ryan Gattisin hehkutettu Vihan kadut (2015 Like, suom. Ilkka Salmenpohja) alkaa tositapahtumista. Huhtikuun 29. päivänä vuonna 1992 Los Angelesissa leimahtaa viha. Mustan pikkurikollisen, Rodney Kingin, henkihieveriin pidätyksen yhteydessä hakanneet valkoihoiset poliisit vapautetaan syyttöminä. Päätöksen tekee kymmenhenkinen valamiehistö: kaikki valkoisia.

Todistusaineisto poliiseja vastaan on kiistaton, sillä tapahtumasta on olemassa video, josta näkyy selvästi, kuinka poliisit potkivat minuuttitolkulla maassa makaavaa puolustuskyvytöntä miestä. Vapauttava tuomio koetaan kohtuuttoman epäreiluksi, eivätkä mustat pidättele raivoaan. Valtavat mellakat alkavat ja täysin kaoottinen tilanne jatkuu kaupungissa viikon verran. Näistä päivistä kuvitteellinen, mutta tositapahtumiin pohjautuva Vihan kadut kertoo.

Jo ensimmäisen lyhyen luvun perusteella tietää lukevansa hemmetin hyvää teosta. Reilu parikymppinen Ernesto Vera vääntää työkseen tacoja ja säästää rahaa päästäkseen hommiin ihailemaansa sushiravintolaan. Mellakoiden aloituspäivänä hän lähtee kävelemään illalla kotiin ja joutuu matkalla hyökkäyksen kohteeksi. Ernesto hakataan kuoliaaksi ja sisko lähtee jenginsä kanssa syyllisten perään. Koston kierre alkaa, eikä kirjan ja mellakoiden päätyttyä mikään ole enää ennallaan.

Mellakat ovat päästäneet helvetin irti. Aluksi kadulle lähtevät mieltään osoittamaan tuomiosta raivostuneet, mutta pian siellä riehuvat kaikki. Päivien edetessä tilanne riistäytyy täysin käsistä, eikä kukaan ole enää turvassa. Loppujen lopuksi riehumisella ei ole enää mitään tekemistä Rodney Kingin tapauksen kanssa.

Jengiläiset huomaavat tilaisuutensa koittaneen, sillä sääntöjä ei enää ole. Jokaisella kaupungin poliisilla on nyt parempaa tekemistä kuin juosta jengitappelijoiden perässä ja jokainen jengiläinen, joka on jossain vaiheessa päässyt livahtamaan kuin koira veräjästä, pannaan nyt maksamaan teoistaan. Kaikki koston keinot otetaan käyttöön ja siksi kunnollinen Ernestokin pääsee hengestään.

Vihan kadut on vaikuttava tarina, joka porautuu sivu sivulta yhä syvemmälle sydämeen, eikä lukemisessa malttaisi millään pitää taukoa. Jokaisen luvun jälkeen kertoja vaihtuu ja ääneen pääsevät niin jengiläiset kuin hyökkäyksien kohteeksi joutuva palomies, omaisuuttaan asein puolustava kauppias sekä tohjoksi ammuttuja kokoon kursiva sairaanhoitaja.

Vaikka kertoja vaihtuu 17 kertaa, ei juonta ole lainkaan vaikea seurata. Samat henkilöt ilmestyvät esiin sivuhenkilöinä monessa kohtaa ja kaikkien tarinat kietoutuvat lopulta jollain tapaa yhteen. Gattis pitää ison henkilögalleriansa taitavasti hyppysissään ja lukija voi vain nojata nojatuolissaan taaksepäin ja nauttia tämän kynäniekan taituruudesta!

Vaikka Vihan kadut on täynnä verta, raivoa ja väkivaltaa, se on samalla hyvin koskettava tarina. Epäoikeudenmukaisuuden tunne on kytenyt mustien lisäksi kaikissa muissakin etnisissä vähemmistöissä yhteiskunnan reunamilla ja moni kokee tilaisuutensa nyt tulleen. Ryan Gattis ei kuitenkaan asetu kenenkään puolelle. Hän vain näyttää tapahtumat sellaisina kuin ne olisivat voineet tapahtua. Lukija sen sijaan joutuu itse puntaroimaan, mikä oli oikein ja mikä väärin. Ja se onkin pirun vaikea tehtävä.

Huom! Joululahjavinkki! Lukemista harrastamattomat pojatkin innostuvat tästä kirjasta.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea veret seisauttavasta tositapahtumasta.

2. Jos et kammoksu väkivaltaa.

3. Jos haluat ymmärtää amerikkalaisuuden pimeää puolta.

Marie Kondo: KonMari - siivouksen elämänmullistava taika

En enää yhtään ihmettele, miksi japanilaisen Marie Kondon siivouskirja (2015 Bazar, suom. Päivi Rekiaro) komeilee myyntilistojen kärjessä meillä ja maailmalla. Kondo kirjoittaa tavaroiden karsimisesta niin innostuneesti ja asiantuntevasti, että tuskin maltan itsekään odottaa oman tavarakaaokseni taltuttamista.

Kondo kertoo olleensa aina hyvin kiinnostunut tavaroiden järjestelystä ja kehitelleensä vuosien varrella jos jonkinlaista säilytysratkaisua. Koulussa hän ilmoittautui aina vapaaehtoiseksi järjestäjäksi ja kotona hän yritti siivota oman huoneensa lisäksi myös sisarustensa ja vanhempiensa kaappeja. Jäätyään kiinni hän jatkoi salaa.

Vaikka Kondo noudatti naistenlehtien tyypillisimpiä tavaranraivausoppeja (=yksi tavara päivässä pois / etene pikku hiljaa / älä tähtää täydellisyyteen), hän ei saanut kunnollista järjestystä aikaan ja asunto oli muutaman kuukauden kuluttua samanlainen kuin ennenkin: liian täysi tavarasta. Kaikki muuttui, kun Kondo keksi oman mullistavan oppinsa.

Koska koen olevani Kondon kaltainen, tavaroiden järjestämistä ja uusia säilytysratkaisuja rakastava kummajainen, tajusin heti, mistä Kondo puhuu ja ymmärsin myös, että hän on hemmetti vieköön oikeassa! Samanaikaisesti älysin myös, että omat epäonnistumiseni johtuivat täsmälleen samoista syistä kuin Kondon omat epäonniset yritykset pitää tavarat järjestyksessä.

Kondon oppi on yksinkertaisen nerokas. Lyhyesti sen voi tiivistää näihin kuuteen kohtaan:

1. Pyri täydellisyyteen. Jos siivoat vain vähän kerrallaan, työ ei lopu koskaan.

2. Aloita arkisesta käyttötavarasta ja käy viimeisenä läpi esineet, joihin liittyy suuria tunteita tai muistoja.

3. Lajittele tavarat lajin, älä sijainnin perusteella. Kaappi kerrallaan –menetelmä ei toimi!

4. Kerää kaikki samanlajiset tavarat yhteen kasaan ja tarkastele kädessäsi jokaista tavaraa vuorotellen.

5. Kysy itseltäsi: tuoko tämä tavara minulle onnea tai iloa? Jos vastaus on kielteinen, luovu tavarasta.

6. Kiitä tavaraa hyvistä palveluvuosista ja muista lausua kiitoksesi myös virheostoksille: “Kiitos että opetitte minulle tärkeän asian: tämän malliset housut eivät yksinkertaisesti sovi minun takamukselleni ja siksi saatte lähteä.”

KonMari-tekniikan avulla jäljelle jäävät ainoastaan ne tavarat, jotka tuottavat omistajalleen iloa. Jokainen kaapista löytyvä pusero on kiva, jokainen paperi tarpeellinen, ja jokainen kirja sellainen, jonka oikeasti aikoo vielä lukea. Ja väittääpä Kondo myös muun elämän mullistuvan parempaan suuntaan, kun raaskii karsia ympäriltään ylimääräisen roinan, joka monessa kodissa kirjaimellisesti kaatuu päälle. Ajatukset saattavat selkeytyä ja uusi suunta löytyä - ja vain siksi, että raivasi kämppänsä kuntoon.

Harvoin hotkin mitään kirjaa niin fiiliksissä kuin Kondon siivousopasta. Malttamattomana käänsin sivua toisen perään ja suunnittelin omaa operaatiotani, jonka tiesin tällä kertaa onnistuvan. Hykertelin jo siitä ajatuksesta, kuinka heittäisin kylmästi kylppärin kaapista pois pahalta tuoksuvat body lotionit ja lahjaksi saadut avaamattomat etananuutevoiteet. Tiesin, että vaatekaappini ylähyllyllä majaansa pitää rikkinäinen diaprojektori, pieneksi käynyt ja saumasta ratkennut vanhojenpäivän puku, laatikollinen kirjeitä saksalaiselta kirjeenvaihtokaverilta vuosilta 1985-1987 ja kasa cd-romppuja.

Mitä ihmettä olin ajatellut säilyttäessäni kaiken tämän röynän? Ajattelinko todella viedä diaprojektorin korjattavaksi ja levittää iholleni päänsärkyä aiheuttavaa kosteusvoidetta? Lupasin itselleni, että jouluun mennessä talossani ei ole jälkeäkään edellämainituista. Rikkinäiset tavarat kaatopaikalle ja kierrätykseen kelpaavat eteenpäin. Miten vapauttava tunne jo nyt!

Tartu tähän:

1. Jos rakastat tavaroiden järjestämistä.

2. Jos vihaat siivoamista.

3. Jos haluat lukea koukuttavan tarinan siivoushullusta. Varoitus: Into voi tarttua!

Lauri Puintila: Kaappari Lamminparras

Syyskuun lopulla vuonna 1978 koko Suomi liimautui televisioruudun ääreen. Oli meneillään maamme historian ensimmäinen lentokonekaappaus, eikä kukaan olisi voinut kuvitella, että omassa lintukodossamme voisi koskaan tapahtua mitään tällaista.

Lauri Puintilan tietokirja Kaappari Lamminparras: Suomen ensimmäisen konekaappauksen tarina (2010 WSOY) käy läpi kaappauksen vaihe vaiheelta yksityiskohtaisen koukuttavasti ja kertoo samalla mielenkiintoisesti ilmailun historiasta.

Oululainen liikemies Aarno Lamminparras on joutunut pattitilanteeseen. Häntä epäillään petoksesta ja velkojat ovat jo ovella. Avioliitto natisee liitoksissaan ja viina maistuu liiankin kanssa. Jatkuvaa päänsärkyään Lamminparras yrittää taltuttaa rouskuttamalla monta pilleriä päivässä.

Syyskuun puolessa välissä Lamminpartaan päässä alkaa muhia idea Finnairin matkustajakoneen kaappauksesta. Hän varastaa tuttavaltaan aseen ja pakkaa salkuunsa puukon ja pätkän köyttä. Hortoiltuaan monta päivää Oulun keskustassa ja sen baareissa hän lähtee lopulta kohti Oulunsalon kenttää. Lauantaina iltapäivänä syyskuun 30. päivänä Lamminparras juoksee viimeisenä matkustajana lennolle AY 405. Tuntia myöhemmin hän kaappaa koneen.

Puintilan teos raportoi vetävästi kaappauksen vaiheista sekä miehistön ja panttivankien 20 tuntia kestäneestä piinasta. Vaikka Lamminparras näyttää miettineen tekoaan etukäteen, ei hänellä todellisuudessa ollut mitään suunnitelmaa siitä, miten hän kaappauksen toteuttaisi ja mihin hän teollaan pyrkisi. Kaapparina Lamminparras oli yhtä ailahtelevainen ja äkkipikainen kuin liikemiehenä ja ihmisenä muutenkin.

Puintilan kirja on tarina erään elämässään epäonnistuneen miehen epätoivoisesta teosta, mutta sen voi lukea myös ilmailuhistoriallisena katsauksena. Paljon on muuttunut 1970-luvun jälkeen, varsinkin lentoturvallisuuskulttuurissa. Enää ei lennolle voi lampsia ase povitaskussa, eikä ohjaamoon pääse vierailulle vaikka kuinka vakuuttelisi olevansa hyvissä aikeissa.

Tämän kirjan jälkeen pakkaa lennolle lähtiessään mielellään nesteet läpinäkyvään pussiin, riisuu turvatarkastuksessa jupisematta kellon, vyön ja kengät, eikä murise jos turvatarkastaja vielä kaiken kukkuraksi myllää matkatavarat läpikotaisin. Ihan hyvä niin.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea tarinan epätoivoisen miehen epätoivoisesta teosta.

2. Jos ilmailun historia kiinnostaa sinua.

3. Jos pidät mukaansa tempaavista tietokirjoista.