“Normaalius on perseestä.
Malja epänormaaleille!”
Milena Busquetsin omaelämäkerrallinen romaani Tämäkin menee ohi (2016
Otava, suom. Tarja Härkönen) oli myyntimenestys kotimaassaan Espanjassa viime
vuonna.
Joissain espanjalaisarvioissa häntä verrattiin itseensä Francoise
Saganiin, naisten estottoman elämän esitaistelijaan, jota varsin moni ranskatar
pitää edelleen esikuvanaan ja kantaa käsilaukussaan hiirenkorville luettua
lempi-Saganiaan.
Itse olen lukenut Saganilta vain muutaman teoksen (ainakin Tervetuloa ikävän
ja Pidättekö Brahmsista?), ja kyllä niiden perusteella yhteyden voi löytää.
Aivan kuten Saganin keskeiset naishahmot, myös Milena Busquetsin päähenkilö
Blanca elää elämäänsä itseään varten, villisti ja vapaasti. Siitäkin huolimatta
että hänen äitinsä on juuri kuollut.
Blanca ottaa elämän rennosti ja vitsaillen. Hän on niin hyvää pataa
exiensä kanssa, että ajautuu silloin tällöin heidän kanssaan petipuuhiin. Sen
lisäksi hän ylläpitää suhdetta naimisissa olevaan mieheen ja flirttailee
estottomasti tutuille ja tuntemattomille. Äitinsä kuolemaa hän ei oikein osaa
käsitellä ja lähtee selvittelemään ajatuksiaan perheen kesähuvilalle meren
rannalle.
Siellä hän sitten lastensa, exiensä ja muutaman ystäväpariskunnan kanssa
polttelee pilveä, lipittää valkoviiniä ja ottaa aurinkoa. Etsii merkitystä
merkityksettömältä tuntuvaan elämäänsä ja uskaltaa kirjan lopussa antaa
surunkin tulla.
Vaikka Saganin ja Busquetsin tarinat ovat samankaltaiset, on niiden
välillä yksi iso ero. Saganin kirjojen päämäärättömät haahuilijat ja
porvarillisen elämäntavan vastustajat olivat 1950-luvulla teini-ikäisiä tai
juuri teini-iän ohittaneita. Busquetsin kirjassa kaavoihin kangistumista kavahtava
ja ikuista nuoruutta elävä päähenkilö on nelikymppinen.
Siirtyykö nuoruus aina vain eteenpäin? Luemmeko 2050-luvulla kahdeksankymppisen estottomista tempauksista ja viininlipittelyistä ja pidämme häntä
esikuvanamme?
Minä en lukenut kirjaa hurmaavana tarinana ihanan itsenäisestä
Blancasta, joka vietti ystäviensa kanssa rentoja iltoja merenrantahuvilassaan,
vaan ennemminkin surullisena kertomuksena ihmisestä, joka ei vielä
nelikymppisenäkään ole kasvanut aikuiseksi. Enkä tarkoita tällä sitä, että Blancan
elämän olisi pitänyt olla tavanomaisempaa ja tylsempää, vaan merkityksellisempää. Tämän bilettäjän edesottamukset eivät valitettavasti tehneet minuun vaikutusta.
Tartu tähän:
1. Jos pidät rennoista kirjoista.
2. Jos etsit elämällesi suuntaa.
3. Jos haaveilet Espanjan auringosta.
Kirja on
saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin
sisältöön.
Espanjankielinen kirjallisuus noin yleensä ottaen kiinnostaa, mutta tämä jäi kyllä heppoisiksi tuokiokuviksi, haahuiluksi ja hetkessä elämiseksi. Kukin tietty suree tavallaan. Istuisi ehkä kesälukemiseksi riippukeinuun? Ihmettelen myös tämän kuulumista Otavan Kirjastoon, jonka teoksilta on tottunut samaan enemmän laatua...
VastaaPoistaMoikka Takkutukka,
PoistaTuota viimeistä minäkin ihmettelen. Miten tämä sopii Ian McEwanin ym. loistotekijöiden seuraan? Toivottavasti Otavan sarja palaa tämän jälkeen taas raiteilleen :)
Luin tämän juuri ja olen kyllä samaa mieltä, että päähenkilö oli jollain tavalla vähän surkea. Omat lapset jäivät ihan taustalle, suhde varattuun mieheen...
VastaaPoistaJuuri näin! Keskenkasvuisen nelikymppisen toilailut eivät kiinnostaneet eivätkä koskettaneet. Päähenkilö vain lähinnä ärsytti ja on aina huono juttu, jos kirjassa ei voi asettua kenenkään henkilöhahmon puolelle. Silloin ei toivo kenellekään hyvää ja on lopulta ihan sama, miten kirja päättyy. Lukijaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Kiva kuulla, etten ole ainoa, johon tämä tarina ei kolahtanut :)
Poista