Kolmekymppinen
Zacharias Levin saa potkut toimittajantyöstään. Samaan syssyyn vaimo potkaisee
hänet pihalle. Zachin ei auta muu kuin palata Tukholmasta takaisin
lapsuudenkotiinsa äitinsä luo, sillä rahatkin ovat loppu. Zach tuntee
epäonnistuneensa elämässään täydellisesti.
Hän
päättää kuitenkin keskittää energianrippeensä bestseller-romaanin
kirjoittamiseen, sillä menestyneenä kirjailijana hän saisi rahaa ja ehkä
hyvällä tuurilla myös vaimonsa takaisin. Aiheen kirjaansa hän löytää omasta
menneisyydestään, jota ryhtyy tonkimaan vanhalla opiskelupaikkakunnallaan
tarkemmin ja johon liittyy murha muttei ruumista.
Reilu
kymmenen vuotta sitten Zachille kävi nimittäin niin, että hänet valittiin Lundin yliopiston luovan
kirjoittamisen linjalle satojen pyrkijöiden joukosta ja tämä lahjakas eliittijoukko
sai opettajakseen valovoimaisen kauniin runoilijan Li Karpen. Mutta homma
riistäytyi käsistä ja Zachin kurssitoveri Adrian Mollberg tuomittiin vankeuteen
murhasta. Zach ei usko kaverinsa syyllisyyteen ja päättää puhdistaa tämän
maineen romaanissaan.
Mattias
Edwardssonin Melkein tosi tarina (2017 Like, suom. Tiina Ohinmaa) on mukavalla
tavalla epätyypillinen jännitysromaani, sillä siinä ratkotaan murhamysteeriä
yliopistoympyröissä ja kirjallisuuden maailmassa, ei poliisilaitoksilla. Lisäksi
siinä ei ole pisaraakaan verta, eikä yhtään raakuutta.
Keskeisessä
osassa ovat kirjailijalinjalla opiskelevien väliset
ihmissuhdekoukerot: Adrian on palavan ihastunut opettajaansa Li Karpeen. Zachin
sydän läpättää kurssikaveri Bettylle, joka taas haikailee Adrianin perään jne. Kuvioon
kietoutuu myös legendaarinen August-palkittu kirjailija Leo Stark, jonka
murhasta Adrian lopulta istuu kaltereiden takana kahdeksan vuotta.
Vielä
keskeisemmässä roolissa on kirjallisuus ja eritoten kirjoittamisen vaikeus.
Toisinaan luovaa kirjoittamista opiskelevat paistattelevat omassa
erinomaisuudessaan ja ihailevat omia tuotoksiaan hurmiossa. Seuraavassa
hetkessä he repivät kaiken kirjoittamansa kappaleiksi ja syöksyvät epätoivoon uskoen ettei heistä ikinä tulisi yhtään mitään. Taiteilijan kirouksena oli jatkuva tasapainoilu epäilyksen ja euforian
välillä. Sen kuvaamisessa Edvardsson onnistuu hyvin.
Samanlaisen
kirjoittamisen vaikeuden kanssa kamppailee suurista suurin, Leo Stark, joka
käyttää ympärillään pörrääviä nuoria opiskelijoita (erityisesti naisia) itsekkäästi
ja häikäilemättömästi hyväkseen vain saadakseen luotua taas jotain uutta ja
ihailtua. Ei ihme, että joku hermostuu, ja Leo Stark saa maksaa teoistaan.
Edvardssonin
romaani on mukaansa tempaava ja niin helppolukuinen, että kärryillä pysyy vähän
väsyneenäkin. Tahti pysyy tasaisen rauhallisena loppuun saakka, kenties vähän
liiankin rauhallisena. Pieni ripaus yllätyksellisyyttä olisi tehnyt terää
tarinalle. Mutta kyllä tämä ilman sitäkin piti otteessaan.
Tartu
tähän:
1.
Jos poliisivetoinen rikoskirjallisuus kyllästyttää.
2.
Jos inhoat verisiä yksityiskohtia.
3.
Jos haaveilet kirjailijuudesta.
Kirja on saatu kustantajalta luettavaksi. Sillä ei ole ollut
vaikutusta tämän tekstin sisältöön.
Olen samaa mieltä kanssasi, että kirja kaipasi enemmän yllätyksellisyyttä. Leo Starkista olisi saanut räväkämmänkin henkilön kirjaan. Mutta muuten luin kirjan nopsasti, ei ehkä sovi ihan perinteiseen dekkarigenreen.
VastaaPoista