Mikko Porvali: Veri ei vaikene

Pääsin lukemaan Mikko Porvalin Veri ei vaikene –romaanin (2016 Atena) etuajassa jo ennen sen ilmestymistä ja tykkäsin. Tapasin miehen kirjamessuilla ja sain kehua kirjaa henkilökohtaisesti. 

Hän kertoi, että hänen lukijakuntansa koostuu lähinnä eläkeikäisistä miehistä, mutta ei tätä hienoa Karelia noir –sarjaa nyt pelkästään eläkeläisille kannata jättää.

Veri ei vaikene on toinen osa historiaan sijoittuvaa poliisiromaanisarjaa. Ensimmäisessä osassa poliisikaksikko Jussi Kähönen ja Salomon Eckert seikkailivat 1920-luvun Viipurissa, joka oli täynnä viinatrokareita, hämärähemmoja ja punaorpoja. He ratkaisivat poliisikollegansa salaperäistä tukehtumiskuolemaa, ja siitä tuli kirjan nimikin sinisestä kuoleman kuvasta.

Kakkososassa aikaa on kulunut kymmenisen vuotta ja eletään 1930-luvun alkua. Kähönen ja Eckert ovat edelleen Viipurissa ja saavat nyt tehtäväkseen selvittää, mihin on kadonnut heinjokelainen suutari Erik Mättö. Paikallinen maalaispoliisi on suhtautunut nihkeästi asian selvittämiseen ja tuttu poliisipari saa jutun hoitaakseen. Mutta mikä ihme tavallisen suutarin katoamisessa on niin tärkeää, että kaikki muut hommat on jätettävä sikseen?

Porvali kirjoittaa rauhallisesti, sujuvasti ja käyttää ilmaisuja, jotka sopivat historiaan sijoittuvaan tarinaan hyvin. Hän on myös saanut sarjansa toiseen osaan enemmän jännitettä ja jännitystä kuin ensimmäiseen. Mätön katoaminen, kyyditykset rajalle, poliittiset suhmuroinnit ja ääriliikkeiden nousu ovat myös kiinnostavaa luettavaa ja suurin osa totista totta. Jos haluaa tutustua itsenäisen Suomen alkuvuosien tapahtumiin, ilmapiiriin ja arvomaailmaan, kannattaa lukea Porvalia.

Erityisen tarkasti ja mielenkiintoisesti Porvali kertoo entisajan poliisin työstä, rikostutkinnan kehittymisestä sekä poliittisen johdon ja poliisin välisistä suhteista, jotka ovat aikaisemmin olleet varsin tulehtuneet. Porvali itse ei kumartele minkään ideologian suuntaan. Hän otti sarjansa ensimmäisessä osassa kriittiseen tarkasteluunsa maalaisliiton touhut; tässä toisessa osassa oikeiston tekemät typeryydet ja trilogiansa päättävässä osassa hän aikoo ruotia perin juurin vasemmiston hölmöilyt.  

Kähösen ja Eckertin yksityiselämien lisääntyneet koukerot ja naisasiat ilahduttivat myös minua: ihmissuhdekirjallisuuden ystävää. Eckert kaataa naisen kuin naisen, mutta kunnollinen ja kiltti Kähönen on loukussa onnettomassa avioliitossaan. Hyvässä tarinassa on aina oltava hahmo, jonka puolelle lukija asettuu. Tässä sarjassa se on Jussi Kähönen, jolle toivoo pelkkää hyvää.

Tartu tähän:

1. Jos pidät tositapahtumiin pohjautuvista tarinoista.

2. Jos inhoat raakuuksilla mässäilyä.
3. Jos olet kiinnostunut Suomen ja rikostutkimuksen historiasta.

Kirja on saatu luettavaksi. Sillä ei ole ollut vaikutusta tämän tekstin sisältöön. 

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Leena Parkkisesta on tullut yksi kotimaisista lempikirjailijoistani. Hänen esikoisromaaninsa Sinun jälkeesi, Max (2009) oli loistava, samoin seuraava Galtbystä länteen (2013). Romaani numero kolme, Säädyllinen ainesosa (2016 Teos) on yhtä hyvä kuin kaksi edellistä.

Eletään 1950-lukua. Saara elää itseään vanhemman ja tylsähkön aviomiehen Juhanin rinnalla. Pariskunta, johon kuuluu myös viisivuotias Elias-poika, on juuri muuttanut Helsinkiin, sillä Juhani on törttöillyt paikkakunnalla, jossa he aikaisemmin asuivat, eikä heidän ole mahdollista jatkaa enää elämäänsä siellä.

Saaran päivät täyttyvät kodin askareista. Hän hoitaa Eliasta, tekee ruokaa, pyykkää, silittää, kuuraa, päärmää ja koettaa laittaa kotia kauniiksi, vaikkei rahaa juuri olekaan. Hän tuntee irrallisuutta ja kaipuuta johonkin toisenlaiseen elämään, muttei osaa oikein sanottaa tunteitaan ja järkeilee itselleen, että tämä on sitä, mitä elämällä on hänelle tarjota, eikä hänen – mitättömän Saaran – pitäisi haikailla itselleen yhtään enempää.

Säpsähtelevä ja säikky Saara tutustuu kuitenkin yläkerrassa asuvaan Elisabethiin, joka ottaa elämäntehtäväkseen johdattaa eteerisen kauniin naapurinsa pois pikkuruisesta elämänpiiristä, johon Saara on itsensä lukinnut. Epäsovinnaisen, itsenäisen ja maailmaa nähneen Elisabethin luona Saara tutustuu boheemiin elämään ja tulee vedetyksi mukaan jopa vakoilun salattuun maailmaan...

Parkkisen Säädyllinen ainesosa on ennen kaikkea tarina kahdesta naisesta, vapaudenkaipuusta ja vapautumisesta (– ja ruuasta!) 1950-luvun nainen ei suinkaan voinut tehdä, mitä milloinkin huvittaa, sillä kunnon naiselle oli varattu ainoastaan miehelleen omistautuvan perheenäidin rooli. Ja vaikka kuinka olisi ollut Elisabethin kaltainen maailmannainen, joka viis veisasi säännöistä, ei täydellinen vapaus ollut silloinkaan mahdollista. Avoin eroottinen suhde kahden naisen välillä oli tuohon aikaan vielä kriminalisoitu ja sitäkin teemaa Parkkinen avaa kirjassaan.

Parkkisen kirja sisältää monta tasoa, tarinaa ja ihmissuhdetta. Saaran ja Elisabethin suhde on yksi; toinen taas Saaran, Juhanin ja Eliaksen välinen; kolmas Saaran ja nuoruudenystävän Liisan; neljäs Elisabethin ja arvoituksellisen Izzyn, jolle Elisabeth kirjoittelee pitkiä kirjeitä. Ja onpa vielä erään salaisen illallisen menu-kortti, jonka joku haluaa omakseen. 

Parkkinen koukuttaa lukijan kiehtovaan tarinaansa kirjoittamalla ihanan rönsyilevää ja rikasta kieltä, jota on kuitenkin helppo lukea. Hän jakelee Saaran ja Elisabethin keittiöistä niin herkullisia reseptejä, että väkisinkin vesi herahtaa kielelle. Nälkä kasvaa tätä kirjaa lukiessa!

Tartu tähän:

1. Jos entisajan suomalainen kaupunkielämä kiinnostaa sinua.

2. Jos haluat koukuttua rönsyilevään tarinaan.

3. Jos rakastat hyvää ruokaa!

Pierre Lemaitre: Irène, Alex ja Camille

Helsingin Sanomat listasi viime kesän kynnyksellä 24 jännityskirjaa, joista täydet viisi tähteä sai ranskalaisen Pierre Lemaitren jännäri Camille (2016 Minerva, suom. Sirkka Aulanko). 

Lemaitre tunnetaan jännäreitään paremmin Concourt-palkitusta romaanistaan Näkemiin taivaassa, mutta nyt kun olen tutustunut perin juurin hänen jännityssarjaansa, toivoisin totisesti lukijoiden löytävän hänet myös kirjastojen dekkarihyllyistä.

Hesarin hehkutuksen jälkeen hain tietenkin käsiini Camillen ja huomasin, etten voi aloittaa lukemista siitä. Camille on vasta kolmas ja viimeinen osa lyhyenlännästä rikoskomisariosta Camille Verhoevenista kertovassa sarjassa. Camillea ennen olisi siis tutustuttava sarjan ensimmäiseen osaan Irèneen ja toiseen osaan Alexiin.

Jouduin lukemaan nämä kaksi kuitenkin väärässä järjestyksessä, sillä Minerva on suomentanut kirjat kummallisesti aloittaen Alex-keskimmäisestä ja päätyen viimeisenä ensimmäiseen eli Irèneen. Onneksi luin päätösosan viimeisenä, sillä se olisi paljastanut aivan liikaa ensimmäisestä.

Jos voit, lue sarja järjestyksessä:

1. Irène

2. Alex

3. Camille

Irène ilmestyi Ranskassa jo vuonna 2006 ja trilogian keskimmäinen osa Alex nappasi heti ilmestyttyään vuonna 2011 liudan arvostettuja jännäripalkintoja. Camille sai niin ikään osakseen pelkkiä kehuja, eikä syyttä, sillä se täydentää sarjan on poikkeuksellisen hienosti. Kaiken kaikkiaan ranskalaistrilogia hyvä lisä suomennettuun jännärigenreen.

Irène tutustuttaa lukijan pariisilaiskomisario Camille Verhoeveniin, joka omaa terävän älyn lisäksi taitavat piirtäjänlahjat, jotka on perinyt taidemaalari-äidiltään. Verhoevenin erityisominaisuutena voisi myös mainita lyhyyden: mies on vain vähän yli 150 cm pitkä. Se ei näytä häntä itseään harmittavan, eikä estä tekemästä elämässä mitään.

Ensimmäisessä osassa Verhoeven kohtaa rikossarjan, joka yltää lopulta hänen yksityiselämäänsä saakka. Pariisilaisesta varastorakennuksesta löytyy kahden paloitellun naisen ruumiit. Murhaaja on matkinut teossaan Bret Easton Ellisin kirjaa American Psyco, minkä sivistynyt komisario Verhoeven tietysti heti älyää. Kirjailijaksi tituleerattu sarjamurhaaja alkaa mellastaa Pariisissa ja Verhoeven miehineen on aina askeleen jäljessä.

Lemaitren kolmikosta paras imu oli mielestäni keskimmäisessä osassa eli Alexissa. Se(kin) on raaka ja verinen kuten Irène ja kun sen kerran aloittaa, ei voi lopettaa. Tällä kertaa Verhoeven saa tutkittavakseen erään kauniin nuoren naisen sieppauksen. Lukija koukutetaan tapaukseen tehokkaasti, sillä Lemaitre kertoo vuorotellen naisen kauhunhetkistä ja poliisin tutkimuksista, jotka eivät näytä etenevän mihinkään. Lopulta mikään ei ole niin kuin lukija aluksi luuli.

Camille päättää sarjan loistokkaasti. Ensimmäisen osan tapahtumat eivät jätä Verhoevenia rauhaan ja hän joutuu kohtaamaan oman menneisyytensä vielä kerran silmästä silmään.

Lemaitre kirjoittaa raaoista murhista, eikä epäröi roiskuttaa verta ja heitellä suolenpätkiä murhapaikoille. Samanaikaisesti hän kirjoittaa kauniisti, jopa runollisesti. Hän kertoo rakkaudesta – rakastumisesta ja rakastamisesta – kertakaikkisen hienosti.

Yhdyn mielelläni Hesarin hehkutukseen: Lemaitren jännärisarja on parasta pitkään aikaan.

Tartu tähän:

1. Jos haluat lukea koukuttavaa jännitystä.

2. Jos et pelkää raakuuksia.

3. Jos olet kyllästynyt pohjoismaiseen jännityskirjallisuuteen.